Kampanjat

Ensimmäisistä minuuteista lopputeksteihin saakka ihmettelen yhtä asiaa: Kenelle tämä elokuva on suunnattu? On selvää, että elokuva Resident Evil: Afterlife on suunnattu sarjan faneille. Mutta entäs me kaikki muut? Hei, tässä on elokuva, josta ehkä pidät, sillä siinä on toimintaa, massoittain zombeja ja aseita ja... tiedäthän... splatteria. Entä sen juoni? Kyllä, on sillä juoni .

Ja kyllä elokuvalla Resident Evil: Afterlife on juoni, tosin niin ohut, että siitä selviää yhdellä pienen pienellä taululla ja paksulla tussilla ja tilaa jää vielä muulle. Alice (Milla Jovovich) lähetti jaksossa 3 uudet ystävänsä Alaskan Arcadiaan ja jäi itse jälkeen, herättääkseen henkiin, kätevästi käsillä olevat, muutama tuhat kopiota itsestään. Resident Evil: Afterlife alkaa Tokiosta, jossa Umbrella Corporation majailee syvällä maan alla. Mikään ei kuitenkaan estä mutatoitunutta ukrainalaista mallia Alicea kumppaneineen, hävittämästä hyvin aseistautunutta sotilasdivisioonaa, varsinkin kun hän samalla hän pääsee kostamaan Umbrellan pääpahikselle. Kun lentoalus tippuu maahan lennättäen romua joka suuntaan, tulee Alicesta jälleen aivan tavallinen kuolevainen nainen. The End.

Älkää pelästykö, tuhkasta ryömii esiin Alice, joka myöhemmin - mutka elokuvassa - lentää venäläistä harjoituskonetta USA:n länsirannikolla, löytääkseen ystävänsä. Hän löytää heistä yhden, joka on raivoisa ja täysin muistinsa menettänyt. Sellaisista yksityiskohdista, kuin lentokoneen tankkaaminen aikana, jolloin polttoaine on käytetty loppuun, ei välitetä ja pian on taas palattu Alaskasta Los Angelesiin, jossa on ryhmä selviytyneitä. He ovat tosin vankilassa. Hah, venäläiset lentolaitteet ovat ihmeellisiä. Ne tarvitsevat vain sormustimellisen sylkeä ja hieman hiusöljyä pysyäkseen ilmassa. Vankilassa olevat ystävät eivät pääse ulos, mutta toisaalta eivät zombit pääse sisään. Yeah, sure. Henkilögalleriaan tihkuu pian tietoa ja he tajuavat, että alus, joka kelluu turvallisen välimatkan päässä merellä, on itse asiassa pelastus, sillä se on heidän etsimänsä Arcadia. Kyse ei siis ollutkaan kaupungista!

Heidän yrityksiään päästä alukseen vaikeuttaa Silent Hillin käsittämättömän suurikokoinen zombi, joka yrittää murtautua vankilaan. Verenhimoisista zombeista fiksuimmat ovat jo keksineet, miten he maanalaisia käytäviä pitkin, pääsevät käsiksi ihmislihaan. Ihmisten joukossa on tietenkin egoistisia paskiaisia, eikä ole vaikea keksiä, keitä he ovat. Resident Evil: Afterlife elokuvasta puuttuu kaikki, mitä kutsutaan henkilöhahmojen kehittymiseksi, loogisten aukkojen täyttämiseksi ja jännityksen rakentamiseksi. Miten ylipäätään voi rakentaa jännitystä elokuvassa, jonka koko juoni mahtuu puupenniin. Mikäli haluaa edes ruveta pohtimaan sellaisia asioita, niin tekee ohjaaja Paul W.S. Anderson standardikikallaan, sllloooooowwwwwmmmooootiioonn siistiä työtä, vaikkakin täysin turhaa. Kun hän täysin ilman häpeää kopioin kohtauksia elokuvasta Matrix, menee elokuvasta hieman maku, sillä kaikessa ei voi luottaa pelkkiin efekteihin.

Tämän jälkeen voimmekin sitten siirtyä elokuvan Resident Evil: Afterlife positiiviseen osioon, sillä niitäkin on muutama. Milla Jovovich on cool, hän sopii rooliin täydellisesti. Hän ei ole näyttelijänä lahjakas, mutta hän osaa kyllä näytellä. Hän saa riippua valjaissa ja tehdä stuntteja, mutta hänen vuorosanansa olisi voinut kirjoittaa Anderssonin mukula, joka sai juoksennella vapaana kuvauspaikalla. Paul W.S. on itse asiassa herra Jovovich ja mukula kaiketi yhteinen. However, Anderson tekee taidetta leveistä kulmista ja komeista efekteistä ja mikäli elokuvalla Resident Evil: Afterlife, olisi kunnon käsikirjoitus yhdistettynä Andersonin visuaaliseen tyyliin, saattaisimme nähdä, hyvällä tavalla, täysin toisenlaisen elokuvan. Ei ole kyse siitä, ettei Anderson osaisi ohjata, mutta hänen ei pitäisin kirjoittaa mitään, varsinkaan dialogia, kuten ei myöskään tarinaa, jossa tarvitaan logiikkaa, pitämässä kertomus kasassa. Ei edes täysin järjettömässä fantasiaelokuvassa, voi ampua, välillä lataamatta. Katsokaa siis sillä silmällä aseiden käsittelyä ja naurakaa ääneen. Sama koskee sellaista yksinkertaista asiaa, kuin ääni ja tila. Koettakaa löytää elokuvasta kohta, jossa ääni on ulkopuolella 20 kertaa suurempi kuin sisällä. Pikkujuttuja.

Takaisin kohtaan, joka tekee elokuvasta coolin. Resident Evil: Afterlife pääsee oikeuksiinsa kotiteatterissa, jonka varusteisiin on uhrattu raskaalla raadannalla uhrattuja pennosia ja joissa on Full HD kuva, mieluummin projektorista suurena. Mikäli haluaa kaivaa esiin luupin, niin elokuvasta löytyy pienen pieni määrä pehmeyttä, mutta sellaisia pilkun... on vain 1,75/100 katsojasta. Minulle, kuva tarjosi ainoastaan positiivisia elämyksiä. Elämys parani entisestään, kun ääni rähähti päälle. Enkä voi olla toistamatta mantraa: Satsaa 2/3 kotiteatteribudjetista ääneen ja loput kuvaan.

Kohtuuhintaan on saatavana hyviä 2.1 ja 5.1 kotiteatterisysteemejä, mutta käytännössä Resident Evil: Afterlife, vaatii subit, jotka selviytyvät syvyyksistä ja kaiuttimet, jotka selviytyvät paineesta sekä vahvistimen, joka ei petä, kun vaaditaan lisää voimaa. Varma on se, että halvat paketit käristyvät. DTS-HD MA 5.1 takaa kaiken vaadittavan, mutta en vaihtelun vuoksi käyttänyt Direct-modea, vaan Onkyonin Audyssey säätöjä, jolla sain 9.3 huoneeseen ja vaikka se on fuskua, niin kuulosti se hyvältä ja se takasi sen, että unohdin sen, kuinka huono elokuva oikeastaan on. Kun naapureita ei ole valitusetäisyydellä ja rouvakin työskenteli myöhään, niin huudatin elokuvaa, elokuvateatterivolyymilla ja se kuulosti totta totisesti paremmalta kotona, kuin kuppaisessa elokuvateatterissa, jossa ympärillä istuu hikoilevia ihmisiä rapistelemassa korvan juuressa. Elokuvan musiikissa ei ollut mitään ihmeellistä ja se oli sellaista kuin sopii odottaa. Lisämateriaalia on runsaasti ja piinallisinta siinä on tekijöiden usko täydelliseen osumaan.

Resident Evil: Afterlife on totuuden nimissä huono elokuva, mutta vaikuttava elämys kotiteatterin omistajalle. Siinä ei ole mitään uutta, eikä se aiheuta pettymystä niille, jotka sarjasta pitävät. En suosittele niille, todellisille elokuvan ystäville - miten sellaisen sitten tunnistaakin - mutta mikäli haluaa nähdä toimintaa, verta, aseita, stuntteja ja massoittain järjetöntä digitaalihauskaa, niin olkaa hyvä.