Elokuvaopas

Komedia vuodelta 2012 ohjaus Matt Piedmont pääosissa Will Ferrell ja Diego Luna.

4.0 - Arvostelu: Janne Ahlgren

Juoni/Käsikirjoitus:

Näyttelijät:

Ohjaus:

DVD-tuotanto:

Musiikki:

Taloani ette saa (Blu-ray) (arvosteltu)

Osta

19,95€9,95€

Casa de mi Padre (Video on Demand)

Vuokraa

3,00€

Casa de mi Padre - HD (Video on Demand)

Vuokraa

4,00€

Taloani ette saa

Osta

16,95€7,95€

"If it sounds Spanish, man, that's what it is; it's a Spanish movie"

Mielestäni Will Ferrell on nero komiikassa. Harvat ihmiset saavat minut nauramaan estoitta niin pienin keinoin, jopa silloin kun syytä ei edes ole. Ferrellhän ei ole ollut mukana pelkästään hyvissä leffoissa, vaan on sinkoillut hieman sinne tänne, mutta suurin osa hänen jutuistaan saa minut onnelliseksi. Hän on yksi niistä ihmisistä, joka ei vain osaa olla muuta kuin sympaattinen, vaikka kuinka yrittäisi.

Armando Alvarez

Casa de mi padre on jotakin aivan hullua, ja se, että elokuvassa puhutaan espanjaa Ferrellin näytellessä pääosaa, on vähintäänkin outoa, sillä hän puhuu ruotsia paremmin kuin espanjaa, mutta vietettyään kuukauden espanjan opettajan kanssa sujuu hänen lausuntansa oikein hyvin. Huomaa, ettei hän ole syntyperäinen, mutta meille jotka osaavat korkeintaan tilata oluen ja laskun espanjaksi, tulee tästä elokuvaan vain huumorin lisämauste. Ja hänen espanjan taitonsa voisi huijata minua milloin tahansa! Koska Ferrell on myös elokuvan tuottaja, on hän oikeastaan tehnyt Mel Gibsonit ja luonut amerikkalaisen filmin, jonka tekstejä kaikki ihmiset USA:n eteläisimpiä osia lukuun ottamatta, joutuvat tavaamaan ymmärtääkseen jotakin. Elokuva on tehty USA:ssa, mutta se näyttää siltä kuin se olisi meksikolainen. Ja miksei? Sen tarkoitus on näyttää halvoilta meksikolaisilta saippiksilta ja halppisbudjetin länkkäreiltä. Sillä, pitääkö saippuasarjaironia on paljon tekemistä sen kanssa, kuinka paljon meksikolaisia saippiksia tuntee, mutta sanotaan että ne eivät ole sen kummempia kuin joku Kauniit ja Rohkeat, tai ruotsalainen idioottisaippis. Enimmäkseen kamalia, siis.

Onza ja veli Raul

Ferrell näyttelee Armando Alvareziä, suuren ranchin omistajan hieman hidasta poikaa, joka rakastaa työtään cowboynä ja jolla ei ole kokemusta sen enempää naisista - - kuin mistään muustakaan. Hän ratsastelee kavereidensa kanssa ja on tyytyväinen elämäänsä. Eräänä päivänä saapuu hänen veljensä Raul (Diego Luna) tulevan vaimonsa Sonian (Genesis Rodrigues) kanssa ja poikien isä on onnensa kukkuloilla, sillä Raulissa hän näkee ranchin tulevaisuuden. Mutta Raul on ketku ja Sonia huumekuningas Onzan (Gael García Bernal) veljentytär. Raulin on tarkoitus ottaa hoitoonsa alueen huumekauppa ja isän ranch on hyvä paikka hoitaa työasioita. Sonia ei tosin rakasta Raulia ja ihastuu hieman Armandoon, joka käyttäytyy kömpelösti niin kahden kesken, kuin sosiaalisimmissakin tilaisuuksissa. Onza ei tosin ole tyytyväinen tilanteeseen, vaan lähettää liikkeelle murhaajansa ja loppujen lopuksi on Armandon tehtävä selvittää tilanne ja pelastaa tyttö.

Hot!

Mikään ei voisi olla selvempää tai hullumpaa. Osittain elokuva on uskomattoman tölppö huonoine vitseineen, joille ei voi olla nauramatta ja liioitellulla väkivallalla joka saisi Sam Peckinpahin kääntymään haudassaan. Ampumakohtauksia löytyy runsain määrin. Oikeastaan leffa on kuin yhtä suurta vitsiä, joka voisi olla ohi kolmen ensimmäisen minuutin jälkeen, sillä sävy löytyy nopeasti, aivan kuin Frank Drebinistä kertovassa sarjassakin aikoinaan tehtiin. Hullua, hullua, hullua ja siinäpä se sitten onkin. Mutta mitä Ferrell tekee, on se että hän ruiskuttaa mukaan osin lapsille epäsopivaa aggressiivisuutta, huumeita ja Grindhouse-tyyppisen leikkauksen. Välillä näytellään styroksikulisseissa ja niin huonojen erikoistehosteiden kera, että on vain pakko katsoa koko elokuva ennen kuin pyyhkii kyyneleet silmistään. En tiedä kuinka muut reagoivat, mutta minä nauroin vatsa kippuralla. Elokuva ei tosiaan voi tulla tyhmemmäksi kuin tämä. Ei edes jos oikein kovasti yrittäisi, ja se tarkoittaa että siinä onnistumiseen on käytetty melkoisen paljon lahjakkuutta.

Action!

Kauneutta!

Kuten sanottua, Casa de mi padre on tehty tavalla, joka kertoo minibudjetista ja puuttuvasta käsiksen toteutuksesta. Puhelimet ovat vuodelta 1970, tietokoneet vuodelta 1980, mutta kaupunkijeepit ovat kuin pakasta vedettyjä. Kulissit saavat alkuperäisen Star Trekin näyttämään J.J. Abramsin uusimmalta 3D:ltä ja siinä missä vaaditaan kokonaisia kaupunkikuvia, on käytetty Corgy Toysejä ja maalattuja kenkälaatikoita. Dialogiin emme edes paneudu, sillä se ei hitto vieköön, ole järkevä missään kohdin. Kaikki polttavat jatkuvasti ja seksiäkin on, mutta sana body double saa aivan uuden tarkoituksen. Filmaustapaa kutsutaan mahtipontisesti Mexico Scopeksi ja keskellä elokuvaa tarjotaan anteeksipyyntöä puuttuvien kohtauksien vuoksi. Ymmärrätte mitä ajan takaa. Will Ferrell tarjoaa äärettömän sekopäätarinan, joka on silminnähden niin nopeasti kasaan kursittu, että hän ja muut näyttelijät voivat keskittyä ylireagoimiseen niin paljon kuin he vain haluavat. Ja sen he tekevät ilolla. En uskalla verrata tätä Mel Brooksiin, sillä siinä missä parhaat Brooks-parodiat ovat miltei legendaarisia, kestää Casa de mi padre vain hetkisen. Sen jälkeen se käväisee TV:n puolella ja kymmenen vuoden kuluttua sen näkee taas ja naureskelee vähän, mutta on silti sitä mieltä, ettei se nyt niin ihmeellinen ollutkaan. Mutta juuri nyt nauroin katketakseni.

Naurua!

Koetetaan silti olla edes hieman objektiivisia tässä asiassa. Satiirina leffa ei ole hyvä, mutta pitkänä vitsinä se toimii erinomaisesti juuri Ferrellin ja hänen kumppaneidensa takia. Genren parodioiminen vaatii äärettömän suurta tietämystä aiheesta ja on selvää, että paljon on luettu ja että osaamista löytyy, mutta mielestäni materiaalia ei käytetä aivan oikein. Osittain sitä haluaisi Ferrellin repivän jonkun kulissin alas, tai että joku tekisi jotain odottamatonta, mutta suurimmaksi osaksi pistetään vain sauhuiksi ja nauretaan hieman pahansuovasti. Elokuva on hauska, mutta se on sitä hieman punnerretulla tavalla. Jos en olisi niin ihastunut tämän tyylin tee huono elokuva ja onnistu-konseptiin, tuntuisi kokonaisuus aika haljulta. Mukana on myös kohtaus, jossa jatkuvuus on aivan päin prinkkalaa, jossa koko elokuvan pointittomuus kasvaa kauneudessaan ja silloin saa lepuuttaa silmiään Genesis Rodriguesissa (myös Man on a Ledgessä) ja vain nauttia elokuvan totaalisesta järjen ja menetettyjen mahdollisuuksien puutteesta, sekä hölmöistä musikaalisista osista kohtauksien välillä ja varsinkin lopputekstien kohdalla. Älytöntä!

Fiesta!

Blu-ray-versiota on vaikea arvostella, sillä kuva on tarkoituksella -ei niin hyvä. Kyllä, se heittelee erinomaisesta lepattavan kamalaan ja on todennäköisesti juuri sellainen kuin oli ajateltukin, mutta hyvin vaikea pisteyttää. Annan sille silti korkean arvosanan, sillä siinä on erittäin hyvä ääniraita, joka oikeastaan ei edes sovi kuvaan, ja musiikki joka on niin typerä, että on hyvä. Valitettavasti ei ekstramateriaalia, sillä tämä filmi jos joku, olisi nauttinut lisähuvista.

Väkivaltaa!

Tiedän jo nyt, etteivät monet tule pitämään leffasta, mutta että yhtä useat tulevat ylistämään sitä, sillä hullut keksinnöt ovat aina hauskoja. Jos on Will Ferrellin fani, ei voi mitään sille että se on charmikas, ja jos ei ole fani, voi nauraa sille kuinka kamala se onkaan. Mutta se on tehty suurella sydämellä ja sen huomaa. Elokuva ei missään nimessä ole pilkkaamista, vaan pikemminkin rakkaudentunnustus Meksikolaiselle elokuvalle ja TV:lle. Ehdottomasti katsottava!

©Janne Ahlgren

• Kommentoi