Kampanjer

Silent Hill pelisarja jaksaa jatkaa kulkuaan, vanhalla reseptillä, mutta silti se kiinnostaa. Pelin tarjoama selviytymiskauhu-tyyli on sitä janoavalle piriste ainaisen ammuntapelirynnistyksen lomassa. Sen luoma maailma ja tapahtumat ovat outoja, absurdeja, eivätkä millään logiikalla selitettävissä. Mutta siinä piileekin Silent Hillin magia, toisinaan se vain ei riitä.

Pelaaja astelee pahamaineiseen kaupunkiin Murphy Pendletonin saappaissa, vangin joka matkalla vankilasta toiseen vapautui ojaan rysähtäneestä vankienkuljetus-bussista. Vapaus siintää miehen mielessä, mutta pahaksi onneksi tie vapauteen kulkee kaupungin läpi jossa kukaan ei haluaisi viettää minuuttiakaan. Oma synkkä menneisyytensä harteillaan Pendleton astelee pahaa aavistamatta kohti kaupungin katuja, saaden niskaansa sen kauhut, sekä oman menneisyytensä. Jostain syystä, näistä peleistä aiemmin traumatisoituneena, Downpour ei onnistu siinä missä odotin, eli säikäyttämään.

Matkalla läpi kaupungin pelaaja törmää jos jonkinlaisiin kulkijoihin. Normaalimpia näistä ovat ihmiset, joilla kaikilla on sananen sanottavana, mutta jotka samalla näyttävät taistelevan omien sisäisten (tai oikeastaan Silent Hillin tapauksessa myös ulkoisten) demoniensa kanssa. Koko kaupungista näyttää muodostuvan yksi suuri painajainen miehelle, jonka valintoja myös pelaaja pääsee ohjaamaan.

Alun putkijuoksu ohjattuine polkuineen itse kaupunkiin tekee selväksi sen, että kyseessä on peli joka sisältää suorastaan raivostuttavia ongelmanratkaisu-kohtia, tuttua avutonta "taistelua" voiveitsellä varustettuna, sekä kasan kamalasti kirkuvia naisia jotka hyppäävät niskaasi kun vähiten odotat. Itse kaupungissa maailma on avarampi, ja pelaaja saa suorittaa sivutehtäviä, jotka myös valottavat kaupungin tapahtumia. Sivutehtävät eivät ole pakollisia, vaikkakin hyödyllisiä parin ekstra-ensiapupaketin toivossa eläville.

Parempi pistää juoksuksi

Ensiapua tarvitaan, sillä kuten aina, Silent Hill-pelit eivät varsinaisesti hemmottele pelaajia turhilla aseilla, tai hahmolla joka osaisi itseasiassa taistella. Isot örkit kyllä kaatuvat kun tarpeeksi hakkaa kaivoshakulla, mutta mätkintään tottuneelle meno on välillä yhtä tuskaa. Toisinaan on parempi yksinkertaisesti juosta pakoon. Taistelu on kuitenkin toimivampaa kuin näissä peleissä yleensä, mutta esimerkiksi aseen löytäminen on sattumasta kiinni, eikä luoteja ole tarjolla juuri missään. Avuttomuudesta huolimatta Downpour ei pelota, se säpsyttää pari kertaa niin että ohjain meinaa lentää kädestä, mutta alati paikalla oleva syvä ahdistus ja henkensä edestä hiivintä eivät ole läsnä.

Parasta pelin maailmassa ovat grafiikat. Ne ovat synkkiä, talot masentavan ränsistyneitä ja täynnä pimeitä nurkkia. Yksityiskohdat ovat hienoja ja örkit tarpeeksi epämääräisiä. Samalla se aiheuttaa raivokohtauksen; pimeä nurkka voi kätkeä olennaisen oven josta pääsee ulos, opaskirjan kirjoitus on sellaista koukeroa että siitä ei saa apteekkarikaan selvää ja puzzlerit joiden ratkaisuun tarvitaan asia jota et ymmärrä katsoa. Ääni taas katoaa jonnekin bittiavaruuteen pelin tuoksinassa, ja osan ajasta voi yksinkertaisesti missata pelin äänimaailman kokonaan. Nämä pienet raivostuttavat ongelmat tekevät pelaamisesta vähintäänkin haastavan kokemuksen. Yhdistettynä välillä täysin käsittämättömiin puzzlereihin ja siihen tosiasiaan että voit jäädä jumiin juna-ajelulle, tekevät pelistä on-off kokemuksen. Sitä haluaa pelata, koska pitää Silent Hillin maailmasta ja outoudesta, mutta sen haluaa jättää hyllylle koska pienet ongelmat tekevät pelaamisesta välillä melkein mahdotonta.