18.00
Tilaa ennen 18.00: tilauk- sesi lähetetään samana päivänä! Toimitusajat

Elokuva- ja TV-opas

Gangster Collection (4-disc Blu-ray)

Lisää arvosteluita
24 MAY 2013
Gangster Collection (4-disc Blu-ray)

Gangsteri-kokoelma.

5.0 - Arvostelu: Janne Ahlgren
Juoni/Käsikirjoitus:
Näyttelijät:
Ohjaus:
DVD-tuotanto:
Musiikki:

"Suvereeni kokoelma kivenkovia gangsterileffoja"

On olemassa gangsterileffoja - ja sitten on Gangsterileffoja. Kuten tavallista, on toinen toistaan parempi, ja elokuva/musiikki/peli jne. kokoelman hankkiminen tarkoittaa yleensä sitä, että oikeuksien omistaja heittää mukaan yhden tuotteen joka on nimekkäämpi ja kuuluisampi - ehkä jo pelkästään se tekee kokoelmasta ostamisen arvoisen - ja loput ovat B-materiaalia joilla tyhjennetään omia varastoja. Oikeasti. Osta vaikka CD, ne jotka nyt niitä vielä ostavat, Best of tai My Swedish Collection ja löydät yhden hyvän biisin ja loput ovat täytemateriaalia. Ne jotka edes kuvittelevat jotakin muuta, uskovat varmasti myös sen, että Bruce Springsteen rakassstaa Ruotsia ja sen kansaa niin paljon, että voisi nähdä itsensä asumassa siellä. Älä usko lööppejä. Mies on muusikko, ei välttämättä edes teknisesti kovin hyvä sellainen, mutta jolla on karismaa ja joka soittaa pitkiä settejä joiden mukana minäkin olen keinunut, ja joista pidän. Mutta kaiken takana on bisnesmies ja jos ruotsalaiset/suomalaiset/italialaiset/afgaanit (ehkeivät sentään) haluavat nähdä pennostensa katoavan Brucen taskuihin, niin siitä vaan - pahempiakin huumeita on olemassa. Warner on siis rikkonut tällä kertaa sekä etikettiä että protokollaa, sillä tässä tulee Gangsters Collection, jossa jokainen elokuva on mestariteos. No, heilläpä on tosiaan varastoissaan gangsterielokuvia niin paljon, että alimmat lahoavat, niin hyvät kuin huonotkin. Eikä tässä vielä kaikki, elokuvat ovat superhienoa blu-ray-laatua ja niissä on runsaasti ekstramateriaalia läpikahlattavaksi. En yleensä sano mitään hinnoista tai sellaisista, mutta tämä Collection on tällä hinnalla aivan pakko saada, vaikka sen jo omistaisikin dvd:nä. Tässä tulee lyhyt esittely, alkuperäisarvosteluja on hieman päivitetty niiden elokuvien osalta joista arvostelu oli ennestään olemassa. Omille teksteilleen saa tehdä näin!

HEAT

Heat on monella tapaa äärettömän kiinnostava elokuva. Ohjaaja Michael Mann teki elokuvan jo vuonna 1989, mutta silloin amerikkalaista TV:tä varten. TV-elokuvan nimi oli L.A.Takedown. Elokuvaversiota kutsuttiin Heatiksi ja se on pohjimmiltaan täsmälleen sama elokuva kuin aikaisempi TV-versio.

Katutaistelu ison pyssyn kera


Toinen mielenkiintoinen, ja vähintäänkin erikoinen fakta on se, että elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan aidoissa miljöissä, eikä yhtään studiokuvausta ole mukana. Kaikkein kiinnostavin fakta on silti varmaankin se, että he onnistuivat saamaan kaksi elokuvamaailman senaikaista giganttia samaan elokuvaan ja jopa samaan kohtaukseen, Al Pacinon & Robert De Niron. Ovathan he toki esiintyneet samassa elokuvassa aiemminkin (Kummisetä III) mutta eivät samassa kohtauksessa. Tälläkään kertaa ei näiden kahden intensiivisestä, kasvot kasvoja vasten näyttelemisestä saada nauttia turhan pitkiä hetkiä, mutta tuo pienikin momentti on tarpeeksi intensiivinen. Ehkä jotkut pettyvät, mutta minun sukupolveni, joille De Niro ja Pacino ovat tämän taiteenlajin kotijumalia, kehrää tyytyväisenä.

Michael Mann on satumaisen hyvä ohjaaja. Ilman pienintäkään ongelmaa onnistuu hän pitämään erillään, ja tarpeen vaatiessa yhdistämään, kaksi eri tarinaa, yhden molemmilta puolilta. Hän hyödyntää näyttelijöidensä lahjakkuutta, eikä henkilögalleria missään vaiheessa tunnu kevyeltä tai epätäydelliseltä, ja kolmen tunnin kokonaiskestostaan huolimatta jaksaa loppuhuipennusta odottaa maltilla. Ja kun näyttelijät nyt tulivat puheeksi, eivät Al ja Robert suinkaan ole ainoita ryhmässä kunnostautuneita. Mukanahan ovat edelleen aktiiviset Val Kilmer, Tom Sizemore, Jon Voight, Ashley Judd, Wes Studi ja lempiroistoni Ted Levine, tällä kertaa lain oikealla puolella. Tai väärällä, katsantokannasta riippuen.

Kilmer on saanut munilleen ...ja Robban saa kantaa. Se ei enää tänä päivänä onnistuisi.


Ohjaaja Mannilla on elokuvia luodessaan ainutlaatuinen ominaisuus : Hän saa yksinkertaisetkin asiat vaikuttamaan eeppisiltä. Haluan mainita erään toisen elokuvan, jonka hän on luonut, nimittäin Viimeinen Mohikaani jonka pääosassa oli Daniel Day Lewis. Tämä on poikien seikkailu vailla vertaistaan. Toki muitakin hyviä seikkailuja on olemassa, mutta Mann on onnistunut lisäämään tähän versioon hieman lisäaromia. Mielettömän mahtavalla soundtrackilla on tietysti suuri rooli asiassa. Eräs dialogiton kohtaus on 11,15 minuuttia pitkä ja sisältää melko uniikin musikaalisen elämyksen, joka vahvistuu pianissimosta loistavaan crescendoon. KUKAAN ei voi katsoa kohtausta vaikuttumatta.

Poliisin kanssa ei pelleillä


Takaisin Heatiin, joka ei pääse edes lähelle Mohikaanin musikaalista elämystä. Sen sijaan sen ääni kokonaisuudessaan on hieman outo. Dialogi on kummallisen matala ja laukaukset korkeita ja jollei Mann olisi käyttänyt samaa tekniikkaa eräässä toisessa elokuvassaan, kutsuisin ääntä...melkoisen huonoksi BD:ksi. Mutta basso rypistää aina tarpeen vaatiessa ja dialogit, jotka ovat tärkeitä juuri tässä elokuvassa, ovat kirkkaita ja selviä. Oikein vai väärin? Joka tapauksessa selvästi tämän kvartetin huonoin. Kuva on reippaasti parempi. Se on siisti ja on luonnollisesti helppo kuvitella sen olevan parempi kuin dvd-julkaisu, joka sekin oli jo hyvä. Kuva on enemmän tai vähemmän virheetön, muutamia pikkuvikoja lukuun ottamatta, mutta joka tapauksessa niin hyvä, ettei niitä jaksa muistaa muun kokonaisuuden ollessa näin loistava.

Ja tätä coolimpeja pahiksia on vaikea löytää


No jaa, Heat on joka tapauksessa katsomisen arvoinen elokuva. Se ei pääse rikos- ja laki-elokuvien parhaimmiston joukkoon, josta löytyvät mm. Kummisetä-trilogia, Mafiaveljekset, Casino, Once upon a time in America jne. (De Niro muuten mukana jokaisessa näistä, pelottavaa!), mutta hyvin lähelle silti. Heatissa on paljon siistiä actionia, vähän romantiikkaa, ja draamaa niin että saumat natisevat. Heat on pahuksen siisti leffa ja ehkä tämän kokoelman luonnollisin, vaikkei siinä olekaan päivittäisiä tapahtumia. Ja kuten sanottua, tämän kissa-hiiri-leikin näyttelijäntyö ei mene harakoille. Missään nimessä.

MAFIAVELJET (arvostelija Erik Nilsson Ranta, päivitetty 2013 Janne Ahlgren)

Kaikkihan tietävät, että makuja on monia? Että kaikilla (myös elokuva-arvostelijoilla) on oikeus omaan mielipiteeseensä ilman, että heidän tarvitsee pelätä jonkun purevan isovarvastaan poikki, potkaisevan munille tai päästävän taloonsa vesikauhuisia hillereitä? Hyvä. Aion nimittäin kertoa hyvin uskaliaan mielipiteen. Se kuuluu näin: Mafiaveljekset on parempi kuin Kummisetä. Ei niin, että sana ylivoimainen olisi mukana lauseessa millään tavalla. Kummisetä on edelleen hemmetin hyvä elokuva, mutta Mafiaveljekset on parempi. Niin yksinkertaista se on. Martin Scorsesen mafiamestariteos on kaikkea mitä elokuvalta voi toivoa. Täydellinen ohjaus, sujuvat dialogit, loistava käsikirjoitus, äärimmäisen taitavat näyttelijät ja hieno musiikki. Mitään ei ole jätetty sattuman varaan. Täsmälleen kaikki on hyvää. Ehkei niin kovin yllättävää, kun ohjaajan nimi on Martin Scorsese, mies joka on periaatteessa tehnyt pelkästään hyviä elokuvia pitkän uransa aikana.

Ray Liotta saa kuunnella Joen Pescin elämäntarinaa


Kertomuksen ytimessä on Henry HIll (Ray Liotta), mies joka on/oli oikeasti olemassa ja joka rikkoi mafiamaailman kaikista säännöistä pyhintä sääntöä; olla vasikoimatta kenestäkään missään olosuhteissa. Vasikoi - ja sinusta tulee käytännössä synonyymi sananparrelle kuollut kuin kivi. Eikä tästä ole mitään ulospääsyä. Ja pojat, Henry vasikoi niin paljon kuin sielu sieti ja siksi hän saikin uuden identiteetin FBI:n kilteiltä sediltä. Ikävä kyllä Henry ei osannut käyttäytyä kunnolla ja hänet potkaistiin ulos todistajien suojeluohjelmasta. Hän on tosin onnistunut pysymään piilossa. Henry ei muuten aina ollut vasikka. Itse asiassa hän piti gangsterina olemisesta, siitä koko Mafiaveljeksissä oikeastaan onkin kyse, gangsterin elämästä. Suunnilleen. Saamme seurata Henryä hänen ensimmäisestä mafiakontaktistaan saakka, ja saamme sitten kuvauksen siitä millaista mafiamaailmassa eläminen oikeastaan onkaan. Henry pitää gangsterielämästään ja kieltämättä tuo maailma onkin erittäin kiehtova. Maailma, jossa on syvät ystävyyssuhteet, väkivaltaa ja vielä enemmän väkivaltaa. Voisi helposti saada sen käsityksen, että Mafiaveljekset yrittää hehkuttaa gangsterielämää, mutta niin ei missään nimessä ole. Vaikka Henry pitääkin elämästään ja Mafiaveljeksien välillä vallitseekin syvä yhtenäisyys, saamme nähdä myös kolikon toisen puolen. Ja toiselta puolelta löytyy vähemmän kivoja asioita kuten huumeiden käyttöä, murhia, vankilassa oloa, raivokohtauksia ja kokolailla paljon stressiä. Henrykin toteaa gangsterielämän varjopuolet, hän alkaa käyttämään huumeita ja hänen lähipiirinsä ihmisillä on taipumus kuolla vähän turhan tiuhaan.

Robban De Niro suostuttelee kiltisti kaveriaan maksamaan velkansa


Kuten sanottua, gangsterielämä on kiehtovaa. Ja Martin Scorsesen käsissä siitä tulee vielä kiehtovampaa. Hänen ja Nicholas Pillegin (joka kirjoitti elokuvaan perustuvan kirjan) yhteistyön tulos on käsikirjoitus, joka on niin täydellinen kuin vain mahdollista on. Dialogit ovat loistavat, eikä yksikään kohtauksista tunnu turhalta. Lisää tähän Scorsesen suvereeni ohjaustyö, eikä tulos voi olla muuta kuin taianomainen. Hän yhdistää piiiiitkiä otoksia dokumenttityyliin ja hänen näyttämänsä väkivalta on ajoittain melko vahvaa. Dokumenttityyli vain vahvistaa Mafiaveljeksien luomaa tunnetta, ja se tekee siitä vielä paremman. Henkilöohjaus on moitteeton, sekin. Vaikka oikeastaan, on vaikea epäonnistua henkilöohjauksen saralla, kun rivissä ovat mm. Robert De Niro, Joe Pesci, Paul Sorvino ja Ray Liotta. Erittäin taitavia näyttelijöitä, jotka harvoin tekevät huonoja roolisuorituksia. Eivätkä varsinkaan Mafiaveljeksissä. Tässä kaikki näyttelijät tekevät parhaansa ja tuloksena on eräs parhaista töistä, minkä kangaspalalta voi katsoa. Joe Pesci voitti muuten Oscarin roolistaan Tommynä, täyshulluna gangsterina joka yhtenä hetkenä nauraa ja toisena tappaa jonkun mitättömän pikkuasian takia. Riittää, että joku sanoo "turpa kiinni" ja Pescin roolihahmo on valmis tappamaan. Oscar oli enemmän kuin ansaittu ja olisi ollut superskandaali, mikäli Pesci olisi ilman pystiä gaalasta lähtenyt.

Ja sitten syödään päivällistä Scorsesen äidin luona


BD-tuotanto ei mene sekään harakoille. Kuva on lähes tulkoon täydellinen paskaisella ja realistisella tavallaan, eikä ääni jätä ketään pettyneeksi, sillä se minkä kuulua pitäisi, kuuluu kunnolla. Ekstramateriaalikaan ei jätä kiinnostunutta hirmuisen pettyneeksi: kaksi kommenttiraitaa. Yksi näyttelijöiden, ohjaajan (ja muutamien muiden mukana olleiden), sekä yksi Henry Hillin (yes, juuri se Hill josta elokuva kertoo) ja vanhan FBI-agentin. Kaksi kommenttiraitaa, jotka sisältävät mielenkiintoisia anekdootteja kuvauksista ja jotka ajoittain ovat hyvinkin opettavaisia. Lisäksi joukko dokumentteja, jotka sisältävät paljon selkään taputtelua ja ylistyssanoja. Mutta ne kyllä kestää, juurikin siksi että elokuva on niin hyvä, että kehut todellakin ymmärtää. Tämän lisäksi dokumentit ovat erittäin kiinnostavia, mikä on tietysti suuri etu. Musiikin laatu ei liioin ole poikkeus joukossa, se on erittäin hyvä ja huolella valittu - - aivan niin kuin Scorsese muka joskus hutiloisi musiikkinsa valinnassa, hah!

You think I'm funny? How am I funny, motherfucker? Klassikko...


Mafiaveljekset on todellakin yksi parhaista olemassa olevista elokuvista. Kaikki on loistavaa, eikä mikään ole edes lähellä sitä, että sitä voitaisiin kutsua ylihyvää huonommaksi. Scorsese luo hyvän tunnelman ja nostaa kiinnostusfaktorin taivaisiin asti erittäin hienolla käsikirjoituksella, joka toimii loistavasti (pelottavana) herätyskellona niille ihmisille, jotka unelmoivat täysveriseksi gangsteriksi tulemisesta. Tässä on kaikkea. Ylivertainen ohjaus, suvereeni käsis, maagiset näyttelijänsuoritukset, hieno musiikki ja erinomainen BD- julkaisu. Ainoa mistä oikeastaan voi valittaa on se, ettei valitettavaa ole. NIIN hyvä Mafiaveljekset on. Suositellaan kuumemmin kuin pippuria helvetissä.

The Departed

Ulkomaisen elokuvan tekeminen kotimaiseksi on luonnollista, mikäli on amerikkalainen. Amerikkalaisilla on hankaluuksia kielen kanssa, suurella osalla on lukihäiriö ja loput ovat, jaa, ehkä liian patrioottisia katsomaan elokuvaa joka ei sisällä puhdasta englantia tai ghettoslangia. Luonnollisestikaan medel-LáSheronda South Centralissa ole se, joka haluaa Aasiassa ja joissakin Euroopan osissa suosiota saaneen elokuvan muuttuvan amerikkalaiseksi versioksi. Ei, rahapojat haistavat voiton ja hyvä niin. Ilman näitä voittoja ei uusia elokuvia tule ja ilman uusia elokuvia saamme tyytyä vanhoihin, ja kuinka hauskaa se nyt olisi asteikolla 1-10? Joskus ulkomainen alkuperäinen elokuva on täydellinen, joskus ei, mutta amerikkalaiset onnistuvat harvoin parantamaan alkuperäistä uudelleenfilmatisoinnilla, tai pääsevät edes samalle tasolle.

Uudet ajat, nuoret pojat


Ja sitten meillä on Martin Scorsese! Minun nöyrän mielipiteeni mukaan ei Scorsese ole vuoden 1973 läpimurtonsa Mean Streetsin jälkeen tehnyt yhtään huonoa elokuvaa. Jotkut ovat tosin parempia kuin toiset, mutta herra Scorsesen henki leijuu kaikkien hänen elokuviensa yllä ja täyttää ne huolehtivaisuudella, yksityiskohtaisuudella, ainutlaatuisella henkilöohjauksella ja tuntuvalla rakkaudella elokuvia kohtaan. Hänen taiteensa on helposti tunnistettavissa, hänellä on oma tyylinsä ja hänen kykynsä käsitellä monimutkaista kertomusta ja kertoa se rehellisesti, on ilmiömäinen. Päivän elokuvalla Departed on taustansa aggressiivisessa Hong Kongissa , jossa aasialainen tyyli on sekoitettu perinteiseen tarinankerrontaan, länsimaiseen actioniin ja jopa film noiriin. Elokuva on pahuksen hyvä! Ja sitten sitä hieman ihmettelee, että miksi Scorsese haluaa tehdä uudelleenfilmatisoinnin elokuvasta, jota tuskin voi enää parantaa. Voiko syy olla juuri kielimuurissa, vai onko Scorsese laskeskellut asioita yhteen? Luulen, että Scorsese on tehnyt laskutoimituksia itsekseen ja tämän tuloksena olemme saaneet elokuvan, joka on hyvinkin katsomisen arvoinen, sekä toisi miehelle itselleen Oscarin parhaasta ohjauksesta. No, sitä hän ei valitettavasti saanut.

Pahikset syövät usein


Departed on pohjimmiltaan sama elokuva, askel askeleelta, kuin alkuperäinen Infernal Affairs. Monet julkaisun fanit ovat saaneet täitä ja heittäneet voltteja ärsytyksestä, mutta en oikein ymmärrä miksi. Scorsese on toki amerikkalaistanut suvereenin aasialaisen elokuvan, mutta se ei ole kiellettyä eikä edes pahakaan asia, varsinkin kun sen tekee hyvin. Scorsese on saattanut ottaa esikuvansa toisaalta, mutta hän on käyttänyt omaa lahjakkuuttaan luodakseen tämän elämyksen meille. Ja puhun mieluummin elämyksestä, kuin tavallisesta elokuvasta, joka katsotaan ja unohdetaan ja sitten katsotaan taas uusi. Departed jää päähän kiinni. Elokuva ei ole kokonaisuudessaan täydellinen, mutta se herättää kunnioitusta eräiden erityisten seikkojen takia.
1. Kertomus on täydellinen, tempo asiallinen ja tapahtumat linjassa elokuvan lopun kanssa
2. Jack Nicholson. Tästä näyttelijästä voi sanoa mitä tahansa, mutta yksi asia on varma: huolimatta siitä yli- vai alinäytteleekö hän, tai onko näyttelemättä kokonaan, on tämä mies katsomisen arvoinen! Ei ole sattumaa, että hänellä on kolme Oscaria kotonaan, eikä ole sattumaa että häntä pidetään yhtenä parhaista.
3. Ray Winstone. Hänen roolisuorituksensa Mr Frenchinä on jäätävä. Mikäli tällaisen torpedon kohtaisi rappukäytävässään, saisi samalta seisomalta kohtauksen ja kuolisi säikähdyksestä siihen paikkaan.
4. Leonado DiCaprio. En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta hän on nyt mukana kovimmassa porukassa. Hän saattaa välillä näyttää Johnny Knoxvilleltä, mutta hän tekee suorituksen, jota ei tarvitse hävetä.
5. Matt Damon. Ei niin terävä kuin Leonardo, mutta huippusuoritus kuitenkin.
6. Dialogi. Voimakas, ruma, brutaali ja luonnollinen.
7. Leikkaus. Täydellinen!
8. Ohjaus on maailmanluokkaa!
9. Elokuva henkii energiaa, jonkalaista harvoin tuntee.
10. Mark Wahlberg nousee asteikossa tässäkin elokuvassa!

Leo di Caprio alkaa kasvaa mieheksi tämän elokuvan aikana


Sitten on huonojakin puolia ja vaikken niihin haluaisikaan puuttua, ovat ne kaikkien nähtävänä. Elokuva on osittain sekava. Mikäli keskittyminen herpaantuu, käväisee pissapaussilla, tai tekee leivän keittiössä, on auttamatta pihalla. Scorsese tekee elokuvastaan Red Bullin, jossa hän keinotekoisesti pakkoruiskuttaa meihin stimuloivaa ainetta ja saa meidät tarkastelemaan kokonaisuutta kriittisesti. Luupin alla katsottuna kertomus on mahdollinen, mutta epäuskottava. Nicholsonin pomo on epätodennäköinen psykopaatti, karikatyyrin rajamailla, miltei kuin Jokeri, mutta Scorsese antaa hänen tasapainoilla hyvin ohuella nuoralla ja luottaa täysin Nicholsonin karismaan. Välillä hän menee liian pitkälle, mutta silloinkin hänen mimiikastaan nauttii. On aivan kuin Nicholson nerona tietäisi mihin raja täytyy vetää ja se on kauempana kuin mitä Scorsese luuleekaan. Siltikin Nicholsonin työpanos on ylinäyttelemisen mestariteos, eli katsomisen arvoinen kaikkine rumuuksineen.

Scorsese on tehnyt uraa gangsterileffoilla. Goodfellas, Mean Streets, Casino ja Gangs of New York ovat kaikki rikkoneet genren rajoja ja kirjoittaneet säännöt uusiksi. Aasialaiset ovat opiskelleet näitä tarkasti ja aasialaisissa elokuvissa voikin hyvin nähdä Scorsesen vaikutuksen, aivan kuten länsimaisissa elokuvissa voi nähdä aasialaisia vaikutteita. Scorsesen tapauksessa hänen vaikutuksensa näkyy erittäin hyvin. Mutta joskus hänen kunnianhimonsa sokaistuu niistä pakoista joita hänellä tuntuu olevan. Yksi tällaisista on se, että hän tekee Departedista liian pitkän. Hänen on pakko pitää tempo, jota ei voi vaihdella eikä kohtauksia voi jättää pois, tai vaihtaa. Departed hyötyisi nopeammasta leikkauksesta ja aggressiivisemmasta ohjauksesta. Mutta tämän sanottuani, täytyy minun tosin myöntää, että olen heikkona yksityiskohtaisiin kertomuksiin ja minulle katsojana Departed oli juuri sopivan pitkä. Mutta voin ymmärtää, että lyhyempi kokonaisuus hyödyttäisi elokuvaa koko lailla.

Matt Damon saa näyttelijäopintoja Nicholsonilta


Nämä poissa rinnaltani, liu'un takaisin tilaani tyytyväisenä elokuvankatsojana. Departed vangitsee katsojansa ensimmäisestä sekunnista alkaen. Kertomus on yksinkertainen monimutkaisuudessaan: Kaksi poliisia, toistensa identiteetistä tietämättöminä, yrittävät saada toisensa lankeamaan. Toinen työskentelee rikosorganisaation peitetarinan alla ja yrittää saada selville poliisien vasikkaa. Toinen, joka oikeastaan toimii rikollisten hyväksi, yrittää löytää rikollisliigan myyrän. Taustalla hääräävät sadistinen pomo ja yhtä itsepäiset ja vaativat poliisipäälliköt. Elämä ei ole minkään arvoinen ja molemmilla organisaatioilla on enemmän salaisuuksia kuin mitä päällepäin näkyy. Ihmisiä kohdellaan kuin marionetteja ja pian ei enää osaa sanoa kuka vetää mistäkin langasta. Scorsese ei käytä oikoteitä tai yritä kömpelösti selittää asioita niille, jotka eivät pysy mukana. Hän pysyy aikataulussaan katkeraan loppuun saakka ja olen huomannut, että monet ovatkin kommentoineet juuri elokuvan loppua, mutta minun silmissäni elokuva loppuu täydellisesti. Pussi suljetaan uudelleen, kun se hetki sitten sylki suustaan roppakaupalla niin väkivaltaa, kuin muitakin kauheuksia.

BD-julkaisu on korkealaatuinen. Kuva hivelee silmiä ja ääni on kohdallaan. Kaikki dialogista efekteihin on miltei referenssiluokkaa. Elokuvan musiikki on Scorseselle tyypillistä. Vanhoja melodioita kerrostettuna Howard Shoren sävellyksillä, täydellistä!
Ekstramateriaalia on runsaasti. Materiaali alkaa yhdeksällä ekstrakohtauksella ja Scorsesen alkupuheella ja siirtyy sen jälkeen Bostonin alamaailmasta kertovaan dokumenttiin, sekä featuretteen gangsterleffan kehityksestä. Yksityiskohtaista ja mielenkiintoista ja vähän mainoksia. Erillinen bonuslevy on TV-spesiaali, jossa on nk.Behind the Scenes. Lisää selkään taputuksia.

Brad Pitt on tuottanut, muiden muassa, Departedin. Se on sulka hänen hattuunsa ja pari Scorsesen. Se, onko tämä amerikanisointi parempi vai huonompi kuin alkuperäinen, on makuasia. Sanotaan vaikka näin, jollei aasialaista versiota olisi ollut olemassa, eikö Departed siinä tapauksessa olisi ainutlaatuinen elokuva vailla vertaansa? Todennäköisesti sitä ylistettäisiin kilpaa, mutta nythän se ei sitä ole. Jotkut eivät halua nähdä amerikanisointeja alkuunkaan ja silloinhan ei elokuvan suvereeniudella ole mitään väliä, näin ainakin luulen. Toiset voivat hyväksyä elokuvien uudelleen filmatisoinnin, kopioinnin ja lainaamisen niin kauan kuin tulos on hyvä ja laina ei ole laiton, joten fine with me. Minä pidin kovasti ja suosittelen ilman muuta!

The Town

Jollen vielä ole sanonut tätä, niin otan takaisin kaiken pahan mitä olen ikinä sanonut Ben Afflekista, huolimatta siitä onko hän ansainnut sitä vai ei. Viime vuosien aikana tämä moninkertainen Oscar-voittaja (!) on osoittanut että hän hallitsee aivan loistavasti elokuvan tekemisen jalon taidon. Joten vaikka hänen aiempia elokuva-alan töitään olisikin aihetta dissata, on meillä nyt syy nostaa hattua ja kehua häntä reippaalla kädellä, eikä osoitella menneisyyttä sormella.

WTF?


The Town on kivenkova elokuva pankkirosvosta, lojaaliudesta ja rakkaudesta Bostonin kovimmalla alueella. Afflek ei ole pelkästään ohjannut vakaalla kädellä, hän on myös kirjoittanut käsikirjoitusta, sekä näyttelee pääosaa, joka ei aina ole ohjaajalle edullista. En halua verrata häntä Clint Eastwoodiin - vielä, mutta pahus vieköön jollei Afflek ala kiemurrella itseään kyvykkäimpien elokuvantekijöiden korkeimpaan kategoriaan, tunnen nimittäin että Afflekilla on hieman taipumusta juuri Eastwoodilaiseen tyylisuuntaan. Sen lisäksi hän on erittäin kyvykäs kameran etupuolellakin, mutta hänellä on toki myös seuranaan Jeremy Renner partner in crimenaan ja Jon Hamm sitkeänä FBI:n paikallisagenttina, sekä erinomainen Rebecca Hall Afflekin kiinnostuksen kohteena.

Rebecca Hall näyttelee pankinjohtaja Clairea, jonka konttori sattumalta ryöstetään neljän naamioituneen miehen toimesta. Tehokkaasti, ammattimaisesti ja väkivaltaisesti. Hänet kidnapataan hetkellisesti ja päästetään sitten vapaaksi, mutta Jeremy Rennersin hahmo James Coughlinin mielestä hänet täytyisi hiljentää tavalla tai toisella. Ryöstäjäpäällikkö Doug MacRay (Afflek) ottaa Clairen seuraamisen vastuulleen ja pitää huolen siitä, ettei tämä puhu FBI:n kanssa yhtään enempää kuin on pakko. Mutta Doug lankeaa herkän Clairen pauloihin ja tasapainoilee ohuella nuoralla pitäessään Clairen autuaan tietämättömänä ja turvassa niiltä kamaluuksilta joita hänelle voisi tapahtua mikäli hän alkaisi muistamaan asioita, jotka voivat saada ryöstäjät pinteeseen. Hänen kidnappauksensa on sitä luokkaa outo, että FBI ei luota häneen täysin ja häntä painostetaan molemmilta suunnilta.

Affleck alkaa olemaan yksi elokuva-alan suuremmista nimistä


Doug ei oikeastaan enää haluaisi jatkaa pahiksen elämää ja suunnittelee lopettavansa hommat, mutta tämä vaatii rahaa ja sitähän saa tekemällä pari keikkaa lisää. Homma organisoidaan seudun itsenimetyn päägangsterin toimesta, Fergus Colm (Pete Postlethwaite), ja suunnittelun hoitaa Doug. Mikään ei tietenkään mene niin kuin on suunniteltu ja Doug jää jumiin ryöstökumppaninsa, FBI:n agentin ja hänen suunnitelmansa mahdollisesti kaatavan totuuden väliin. Kultaisen keskitien löytäminen ja valheista irti kiemurteleminen osoittautuu kovaksi pähkinäksi. Lisäsotkua asiaan tuo Dougin ex-tyttöystävä Krista, Jamesin sisko, joka roikkuu hänessä kuin iilimato.

Tietyssä mielessä tämä on aika tyypillinen tämän genren elokuva, melkein hieman liian ennalta arvattava ja siinä on kevyt vivahde film noiria, muttei kuitenkaan niin reippaasti, että sitä voitaisiin kutsua film noiriksi. Kyynisyyttä löytyy, muttei riisuttua kovuutta. Mikäli hahmotus olisi syvempi ja Afflek hieman pelottavampi, sivuaisi elokuva Michael Mannin Heatia, joka vain paranee ja paranee, tosin paljolti Robert De Niron & Al Pacinon väkivahvojen roolisuoritusten ansiosta. The Town ei yllä samoihin sfääreihin hahmoineen, mutta roikkuu kyllä tiukasti kannoilla. Afflek tekee silti oikein pitäessään suurimman osan realistisella tasolla, vaikka Dougin ja Carolinen välisessä suhteessa onkin hieman uskottavuusongelmia.

Pöydän täydeltä pahiksia


Affleck ei jää stereotypialoukkuun huolimatta siitä, että elokuvassa on tietynlaisia rikollismaailman arkkityyppejä. Kliseitä toki löytyy, mutta kiitettävän vähän ja koska elokuva on jännittävä ja erinomaisen hyvin tuotettu, ei esityksestä voi muuta kuin nauttia. Afflek ei myöskään vetäise mitään egotrippifantasiaa, vaan antaa huomion jakautua tasaisesti päähenkilöiden välillä. Jeremy Rennerin James jättää mieliin painuvimman kuvan, kaveri on ollut häikäilemätön ja melko tunneköyhä aina syntymästään saakka. Se, ettei häntä palkittu Oscarilla The Hurt Lockerista on skandaali, ja hän menetti parhaan miehisen sivuosan pystin myös tämä päivän elokuvasta Christian Balelle, joka teki DeNiro-muutoksen elokuvassa The Fighter, sellainen kun tapaa kannattaa. Mutta Renner oli ilman muuta ehdokkuutensa arvoinen ja minun mielestäni olisi voinut hyvin pystin voittakin.

Blu-ray-julkaisu tekee miltei 100% vaikutuksen. Kahdessa kohdassa huomasin kromaattista aberraatiota, värien valumista, mutta veikkaisin että 99% katsojista ei edes huomannut tätä, noin pienistä asioita ei edes kannata välittää. Joka tapauksessa kuva ei tule saamaan referenssileimaa, vaikka kokonaisuudessaan se onkin pahuksen hyvä. Ääni sen sijaan tarjoaa runsaan bassomaailman, surroundin ja kristallin kirkkaan dialogin varsinkin sellaisille kotiteatterin omistajille, joiden laitteissa on kapasiteettia liikutella ilmaa. Actionkohtauksissa on äärimmäisen hyvät äänet ja minun oli pakko katsoa eräs ampumakohtaus uudelleen vain siksi, että sain nautiskella vielä enemmän. Ehkei aivan referenssimateriaalia, mutta silti paljon herkkuja toimivaa järjestelmää varten, jota käytetään ilman että tarvitsee pelätä naapureita, vastasyntyneitä tai muita luomuksia. Afflekilta hyvä kommenttiraita. Elokuvan musiikkikin menee suoraan vitoskategoriaan.

Jeremy Renner on huippu kameran edessä


The Town on kova elokuva joka harvoin tekee kompromisseja. Se ei ihannoi rikosta tai rikollisia, vaan kuvaa tapahtumia kuin todellisuutta eräässä USA:n kovimmista kaupungeista, sen kovimmassa kaupungin osassa. Sen takia jokainen voikin hyväksyä nämä yksilöt, jotka eivät epäröi kumauttaa jotakuta kalloon mikäli he sattuvat sanomaan tai tekemään jotakin epäsopivaa. Koko esityksessä hauskinta on se, että Afflek on nyt jättänyt hänen aikaisempien näyttelijävalintojensa aiheuttaman häpeän taakseen. Gigli on edelleen eräs maailman huonoimmista elokuvista, mutta maine on nyt puhdas. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa Afflek-tuotantoa.

©Janne Ahlgren

2013-05-26 09:23
relayer108: Olipa läkähdyttävä mainosteksti!

Asiakaspalvelu

asiakaspalvelu@discshop.fi

Discshop Alandia Oy

Uutiskirje

Facebook

Liity faniksemme Facebookissa ja pysyt ajan tasalla! Tykkää meistä Facebookissa

Twitter

Seuraa meitä Twitterissä! Discshop Twitterissä

Instagram

Seuraa meitä Instagramissa! Discshop Instagramissa

Suomen Varmakauppa

Sertifioitu luotettava verkkokauppa Lue lisää

18:00

Tilaa ennen 18:00 - Tilauksesi lähetetään samana päivänä.

Valikoimissa yli

13 000 elokuvaa
3 000 peliä

Bonusohjelma

Tähtitarjoukset huippuasiakkaille! Lue lisää

Avoin kauppa

14 päivän palautus ja vaihto-oikeus. Lue lisää
© 2005-2020 Discshop Alandia Oy | Y-tunnus: 1932506-7 | Cookies
SF Anytime | Adlibris | Discshop.se